ja minustahan ei ikinä tule naista joka ei läikytä vaatteilleen.
huomasin sen juuri, verenvärisen teen, ja vaaleanharmaan paidan kanssa, että ei, ei tule. eikä minun kotini ole ikinä täydellinen. siellä on aina pölyä nurkissa, tarkista vaikka.
ja sitten jos niistä päästään, ikinä ei ohiteta sitä haaveilun määrää mikä syö päivistä tunteja eniten.
sitä, kun punaviinilasin (tai kahden) kanssa istutaan ikkunassa, katsellaan lumisadetta ja fiilistellään vaan sitä että kotona tuoksuu huuhteluaine ja kynttilät palaa. sitä, että yöllä selkää vasten nukkuu aina koirista toinen.
ja sitten leffojen lopussa vähän itketään, maskarat poskilla. ja salaa tykätään, ja ollaan jopa helpottuineita tunteiden määrästä ja laadusta.
yritetään väsymykseen asti selittää jonkun vanhan rock'n'roll-biisin hienoutta ihmiselle jota ei voisi vähempää kiinnostaa. etsitään ehkä ikuisesti sitä ystävää, joka lähtee talviyöksi viereen istumaan järven jäälle tähtikaukoputken kanssa.
mutta en minä sille mitään voi, en myöskään ehkä halua, että paras lauantaiyö minkä olen koskaan viettänyt, oli yksin omalla makkarin lattialla, lp-soittiminen vieressä, kuunnellen kymmeniä kertoja gimme shelteriä. kolmas silmä auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti